Pelastusoperaatio

Sotahevosprototyyppi, mallia yksi, numero 378, askelsi hitaasti eteenpäin. Se höristi korviaan ja jännitti kaulaansa - se lähestyi määränpäätään. Sevaanahin laboratorio siinti suoraan sen turvan edessä.
<Mitähän he tällä kertaa puuhaavat...?>
Hevosen ja pantterin hybridi mietti synkkänä ja tuhahti. Se heilautti pörröistä häntäänsä hivenen hermostuneena. Tavallaan se pelkäsi tätä paikkaa, mutta ei myöntänyt sitä. Se kätki pelkonsa vihan sisään, ikään kuin suojaavan kuoren alle.
Hybridi ravasi kissamaisen sulokkaasti suoraan eteenpäin harja hulmuten, mustan värinsä avustuksella yön pimeyteen sulautuen. Taivaalla ei ollut pilviä, mutta oli harvinaisen synkkä yö. Olento tunsi pitkän heinikon taipuvan kavioidensa alla ja hengitti syvin vedoin metallilta haisevaa ilmaa.
Pian hybridi saapui Sevaanahin laboratorion viereen. Karmeat muistikuvat menneisyydestä vilistivät sen mielessä, mutta se karkotti ne ärtyneellä pään heilautuksella.
<Sisällä en kyllä mene, mutta..missä ovat vartijat?>
Olento pohti ja silmäili valppaana ympärilleen. Se ei nähnyt ainuttakaan ihmistä. Pieni kavionisku maahan osoitti kummastumista. Se höristi korviaan ja käänteli niitä, kunnes ne tavoittivat kaukaa, laboratorion sisältä, kuuluvan äänen.
<Järjetön huuto...>
Hybridi venytteli kaulaansa nähdäkseen laboratoriota rajaavan betoniaidan yli.
<Mistähän se kuului?>
Se mietti kiinnostuneena.

Criandice lakkasi hirnumasta ja napsautti turpansa kiinni eleellä, joka antoi ymmärtää, että vaikka huuto vaikeni, niin asia ei tähän jäisi. Hän mulkoili vihaisesti julkeaa olentoa, tuota inhottavaa ihmismiestä, joka oli kehdannut astua hänen pilttuuseensa. Tai häkkiä se kyllä enemmänkin muistutti; pilttuu oli kauttaaltaan teräsvahvisteinen, ja kalterit ulottuivat lattiasta kattoon, jotta Criandice ei pääsisi lentämään ulos pilttuustaan. Ei sillä, että Criandice pääsisi muutenkaan lentämään yhtään mihinkään; hänen pisimmät siipisulkansa oli leikattu pois, ja ne eivät kasvaisi takaisin ainakaan kahteen viikkoon. Ja kun ne kasvaisivat, nämä barbaarit ampusivat häneen piikin, joka pakottaisi hänet nukahtamaan, ja hän heräisi ilman siipiään ja harja sekä häntä lyhyeksi nyrhittyinä. Taas.

Mies oli peruuttanut selkä edellä kohti ovea, katse luotuna jonnekin Criandicen ryntäiden tienoille. Se olikin viisas veto. Criandicen korvat olivat luimussa, kadonneet miltei näkyvistä tuuhean otsatukan taakse. Criadice raotti suutaan. Partaveitsen terävät hampaat välähtivät loisteputkien valjussa valossa. Anna minulle syy. Anna minulle yksikin syy lisää, Criandice ajatteli ja oikein haki katsekontaktia, haki haastetta, joka oikeuttaisi hyökkäyksen. Mutta ei, alhainen ja pelkurimainen mies piti katseensa visusti painettuna.

Criandice tepasteli, painoi päänsä uhkaavasti alas. Mies ei uskaltanut liikahtaakaan; ovi oli aivan hänen takanaan, mutta hän ei uskaltanut kääntää Criandicelle selkäänsä avatakseen sen. Criandice kavahti takajaloilleen ja pikemminkin kiljui, kuin hirnahti. Ääni oli kimeä ja viiltävä, ja kaikuisi taatusti pihamaalle saakka. Pihalle, ulkomaailmaan, jota Criandice ei ollut ikinä eläessään nähnyt.

Criadice oli aikeissa hyökätä, kun musta laatikko, joka oli kiinnitetty oven viereen piippasi hiljaa. Valo vaihtui vihreäksi, ja siro, punertavatukkainen tyttö astui sisään. "Nyt lopetat tuon uhittelun ja heti," tyttö sanoi ja asteli pelottomasti Criandicen luokse, katsomatta tätä kuitenkaan suoraan silmiin. Criandice huomasi, miten helpottuneen näköinen mies pujahti salamannopeasti ulos, ja ovi sulkeutui automaattisesti hänen takanaan. Siinä taas yksi syy lisää halveksua mokomaa sikaa. Se raukka jätti pienikokoisen naisen hurjistuneen sotahybridin armoille pelastaakseen oman, kurjan nahkansa. Criandice kohotti päänsä ja hirnui vihaisesti miehen rivakkaa vauhtia loittonevalle selälle.

Hän hätkähti, kun pieni nainen painoi kätensä hänen kaulalleen. "Lopeta se, Hopea. Aiheutat vain lisää hankaluuksia itsellesi, ja minullekin," tyttö huokaisi. Criandice nosti korvansa pystyyn, käänsi katseensa tyttöön. Kuunteli. Tämä tyttö oli ainoa, joka tuntui edes hieman ymmärtävän Criandicea; tämä tyttö oli myös ainoa, jonka Criandice antoi koskea itseensä. Tytön kädet olivat pehmeät ja taitavat, ja kun hän rapsutti Criandicea korvan takaa, se tuntui hyvältä. Mutta Criandice ei koskaan antanut itsensä rentoutua, ei kenenkään edessä. Hän oli varuillaan jopa unissaan; nukkui keveästi, nähden kauniita unia vapaudesta, mutta säpsähti hereille pienimmästäkin äänestä. Kumpa ne unet sinisestä taivaasta joskus toteutuisivat, Criandice ajatteli ja kohotti katseensa ylös. Hän näki vain loisteputkia, teräspalkkeja ja betonia.

Kyllä se selkeästi oli huutoa ja...hirnumista? Hybridi hörähti hämillään ja siinä samassa sen pupillit kaventuivat vihasta. Hän muisti omat kokemuksensa ja raivo vain kasvoi, kunnes olennon jalat lähes tärisivät tunteesta.
<Sisällä kärsii joku...aivan kuten minä kärsin silloin...>
Olento katsahti vasemman kylkensä arpea ja teki päätöksensä. Se peruutti kauemmas aidasta, katsoi sitä tiiviisti ja nosti laukan. Sulavasti, taidokkaasti se liiti betoniaidan yli ja laskeutui pehmeästi alas hiljaisen tömähdyksen saattelemana.
<Helppoa, kun sen osaa>
Hybridi tuumi ärtyneenä ja ravasi laboratorion pihan poikki ääntä kohti. Kiljuna kuului siitä samaisesta siivestä, jossa hybridiä oli pidetty vankina aivan liian pitkään. Se ei voisi odottaa enempää. Sotahybridin oli pakko toimia, kun se kerran oli tullut näinkin pitkälle. Hybridi pysähtyi vähän matkan päähän teräsvahvisteisesta ovesta. Ei se ollut ollut noin lujaa tekoa sen paon aikoihin...mutta kai sen rikki saisi.

Criandice mökötti nurkassa ja antoi tytön häärätä rauhassa. Tyttö siivosi likaiset kuivikkeet pois kottikärryillä ja toi tilalle puhtaita. Criandicen katse seurasi, miten tyttö asteli seinään kiinnitetylle vesikaukalolle ja tarkisti, että sen mekanismi toimi. Tyttö oli täysin rento, kääntänyt selkänsä luottavaisesti Criandicelle; sitä ei kukaan muu taatusti tekisi. Mutta Criandice ei satuttaisi tätä tyttöä, sillä hän aisti, että tyttö oli... erilainen. Että tyttö todella välitti hänestä, ja tahtoi tehdä hänen olostaan niin hyvän kuin tässä kamalassa paikassa oli mahdollista. Criandice ei tietenkään ollut kiintynyt tyttöön, tai ei ainakaan myöntänyt olevansa, mutta hän kunnioitti tätä.

Tyttö katosi hetkeksi, ja palasi muutaman harjan kanssa. Criandice seisoi kiltisti paikoillaan, kun tyttö harjasi hänen ennestäänkin kiiltävää turkkiaan. "Kaunis Hopeani," tyttö kehui ystävällisesti. Tyttö ei koskaan leperrellyt Criandicelle, luojattaren kiitos; hän tuntui tajuavan, että Criandice oli liian älykäs sellaiseen. Jos joku kehtaisi leperrellä Criandicelle, niin Criandice pitäisi huolta, ettei niin tapahtuisi toiste. Criandice puhahti, mutta oli salaa mielissään. Oli mukavaa kuulla olevansa kaunis, vaikka harjakset oli nyrhitty olemattomiin ja repaleiset siipisulat eivät kannattaneet metrin vertaa.

Tyttö näpäytti kevyesti Criandicen vasenta siipeä, ja Criandice nosti sen kuuliaisesti ylös. Tyttö alkoi harjata hänen kylkeään. Sitten hän veti Criandicen siiven hellästi alemmas ja levitti sen vaakatasoon. Tyttö vaihtoi harjaa ja alkoi sukia Criandicen sulkia siihen vartavasten suunnitellulla erikoisharjalla. "Voi tyttö-parkaa, on kamalaa että ne tekevät näin," tyttö sanoi hiljaa harjan liukuessa katkottujen sulkien ylitse. "Minä yritän kyllä estää niitä, mutta kuunteleeko kukaan naisen mielipidettä? Eipä tietenkään," tyttö tuhahti. Hän tuntui juttelevan enemmänkin itsekseen, mutta Criandice kuunteli mielellään. Ihmisillä ei ollut aavistustakaan, että Criandice todella ymmärsi kaiken. Me olemme molemmat tammoja, Criandice ajatteli. Kohtelevatko miehet kaikkia tammoja huonosti - myös oman lajinsa edustajia?

Kun tyttö oli saanut Criandicen suittua, hän ihaili hetken kättensä työtä. Criandice katsahti itsekin kylkeään; turkki hohteli lumivalkeana, ja raidat loistivat kuin sula hopea.

Tyttö toi vielä Criandicelle ruokaa; varsin herkullisen sekoituksen kauroja, kivennäisjauhetta ja lohkottua omenaa. Criandice jäi tyytyväisenä rouskuttelemaan ateriaansa, kun tyttö lähti pois. "Huomiseen, Hopea. Käyttäydy hevosiksi," tyttö huikkasi ja sammutti valot. Criandice jatkoi syömistä häiriintymättä; hän näki pimeässä yhtä hyvin kuin valoisassakin.

May haukotteli ja asteli pitkin käytävää. Päivä oli taas venynyt myöhään iltaan, eikä mikään ihmekään, kun hän käytännössä hoiti kuuden ihmisen työt. Hopeaa hoitamaan oli palkattu neljä muutakin hoitajaa, kaikki miehiä. Lisäksi Hopealle oli palkattu huippulahjakkaana pidetty hevosten kouluttaja - mies hänkin.

Hopea vain ei sietänyt ketään muuta kuin Mayta, ja Mayn seurassakaan tamma ei koskaan rentoutunut. Huolimatta siitä, että Hopea oli sotahybridi, vaarallisena ja luonnevikaisena pidetty, May näki sitä katsoessaan vain pohjattoman surullisen, stressaantuneen hevosen, jonka elämä oli melkoisen kurjaa.

Koska Hopea ei hyväksynyt ketään muuta kuin Mayn, hänen täytyi siis hoitaa tammaa aivan yksinään. Hän puhdisti karsinan, harjasi turkin, vaihtoi hiutuneet kuminauhat sen harjassa ja hännässä uusiin, ruokki sen, vei sen ulkoiluhäkkiin, yritti kouluttaa sitä epätoivoisesti. Siinä oli melkoisesti hommaa. Neljä muuta hoitajaa ja kouluttaja eivät muuta tehneet kuin irvailleet Maylle; he saivat palkkansa tekemättä mitään. May ei edes viitsinyt huomauttaa siitä pomolleen, joka eli uskossa, että he kaikki hoitivat Hopeaa yhdessä. Kukapa sitä naista ikinä uskoisi, May ajatteli kitkerästi.

Kaiken lisäksi Hopea oli lopetusuhan alla. "Jos se pirkule ei kohta kesyynny," osaston johtaja oli sanonut, "niin minä teen siitä makkaraa." May kiehui raivosta, kun ajattelikin sitä. Hopea oli kaunis, väärinymmärretty olento, jolle ei edes annettu tilaisuutta, ei annettu tarpeeksi aikaa.

May naksautteli mennessään valoja pois. Laitoiksen valot sammuisivat puolilta öin automaattisesti, mutta Maylla oli silti tapana sammutella niitä.

Ulko-ovella May työnsi sirukorttinsa lukijalaitteeseen. Kone sylkäisi kortin takaisin, ja ovi liukui auki. May astui ulos, ja ovi sihahti kiinni hänen takanaan. Ainakaan ei tarvinnut huolehtia paikkojen lukitsemisesta. May korjasi käsilaukkunsa olkahihnaa parempaan asentoon ja kuuli hirnahduksen. Hetkinen... hirnahdus? May säpsähti ja kohotti katseensa.

Hän toivoi samantien, ettei olisi tehnyt niin. Hän tuijotti suoraan valtavan, mustan sotahybridin vihreänkeltaisiin kissansilmiin. Otus oli vielä paljon massiivisempi kuin hänen Hopeansa, ja Hopeankin säkäkorkeus oli kunnioitettavat kaksi ja puoli metriä. May nielaisi hermostuneena, hän tiesi, että hänen pitäisi kääntää katseensa, perääntyä hitaasti - mutta minne hän muka perääntyisi? Hänen takanaan oli vain teräsvahvisteinen betoniseinä. Eikä May kyennyt repimään katsettaan irti olennon silmistä. Ne olivat kauniit silmät, kesyttömät, villit, täynnä suuttumusta - aivan kuten hänen Hopeansa silmät. Tämä olento oli taatusti kokenut saman, kuin Hopeakin, mutta onnistunut pakenemaan. Otuksen kyljessä ja poskessa oli pitkä, valkean karvan peittämä arpi. Tulikohan se, kun se pakeni? May ajatteli. Ja heti perään hän tuumasi: Miksi hitossa edes ajattelen tällaista? Saattaa hyvinkin olla, että minusta on kohta jäljellä vain veristä sohjoa tämän laitoksen seinässä.

Otus ei ehtinyt tuumata oven avaamistekniikoita kovinkaan pitkään, sillä laboratorion tallista astui ulos ihminen, ja ovi avautui...vain hetkeksi. Hybridi tuijotti sitä sekunnin pettyneenä, ja laski sitten katseensa ihmiseen.
<Nainen.>
Hybridi ajatteli ja tuijotti ihmistä suoraan silmiin hurjistuneena. Se irvisti tuoden terävät hampaansa esille.
<Minä näytän sinulle, ettei minun tielleni tulla noin vain..>
Olento luimisti korviaan ja astui raivoisan askeleen lähemmäksi ihmistä. Se hirnahti varoittavasti ja kavahti sitten takajaloilleen raivosta kiljuen, ikään kuin aikoen murskata ihmisolennon jalkoihinsa, mutta suuntasikin sitten etukavionsa suoraan ovea kohti.
Ovi päästi surkean kirskunan, kun se repeytyi puolittain irti saranoiltaan. Olento kääntyi ihmistä kohti ja paljasti hampaansa uudelleen, korvat luimussa ja silmät salamoiden. Se kavahti uudelleen takajaloilleen etujalat potkien, aikomuksenaan iskeä naiselta suolet ulos saman tien, nyt heti! Hybridi tunsi harvoin tämän kaltaista raivoa, joka täytti sen jokaisen solun kokonaan.

May veti syvään ja väristen henkeä ja pudotti katseensa orin ryntäille. Ori aikoi selvästi hyökätä, sen hän tiesi. Olihan hänellä paljon kokemusta hevosista, ja Hopeastakin. May tiesi, että pakoon ei pääsisi juoksemalla. Tämä on ehkä tuhoontuomittu yritys, mutta...

May yritti näyttää mahdollisimman alistuvalta, pieneltä, vaarattomalta. Olen vain harmiton pikkuotus, hän yritti viestittää kehollaan. Sitten hän puhui. "Sinä etsit Hopeaa, vai mitä, poika?" May sanoi rauhallallisesti ja ystävällisesti. Tämä ääni oli aina rauhoittanut Hopean.

"Hopea onkin kaunis tyttö," hän jatkoi. Ei kai ollut väliä, mitä hän sanoi, kunhan orin huomio kiinnittyisi muuhun kuin oven hajottamiseen. Ori näytti mietteliäältä, sen vihreissä silmissä välähti älykäs katse. Korvat kohosivat, vain hiukan - ori kuunteli.

"Hyvin kaunis tyttö," May höpötti. "En ole koskaan nähnyt kauniimpaa. Lumivalkea turkki ja hopeisia juovia, siksi minä kutsunkin sitä Hopeaksi. Ne leikkasivat Hopean siivet, leikkasivat, vaikka koitin estää," May puheli. Hänen sydämensä hakkasi tuhatta ja sataa, mutta hänen äänensä oli lähes vakaa. May otti hyvin hitaasti askeleen taaksepäin, pää yhä painettuna, hartiat lysyssä. "Onnea vain etsintään, poika. Hopea varmaan ilahtuu, kun näkee sinut. Tuolla sisällä on vaan aika sokkeloista, toivottavasti et eksy," hän sanoi ja astui toisen askeleen taaksepäin lähes henkään pidättäen. Ori seisoi paikoilleen kivettyneinä, kuin ei osaisi päättää, lyttäisikö ensin oven vai Mayn. May toivoi hartaasti, että orilla olisi suuremmat kaunat ovea kohtaan. Juuri silloin laboratorion uumenista kajahti Hopean hirnahdus. May jähmettyi paikoilleen.

Criandice hirnui. "Jätä minun ihmiseni rauhaan, kuka oletkin!" hän huusi. Ulkoa kuului pelottavia ääniä. Voimakasta, matalaa ja kumeaa hirnuntaa. Se oli vihaisen hevosen ääni. Ja sitten pieni, hento ääni, hänen ihmisensä, puhui rauhoittavasti tunkeilijalle, vaikka äänestä kuulsi pelko. Joku uhkaili sitä ainoaa elollista olentoa, joka oli ikinä ollut hyvä Criandicelle. Eikä Criandice päässyt auttamaan.

Criandice asteli levottomana ympäri karsinassaan. Hän hirnahti uudestaan. Criandice käänsi takalistonsa ovelle ja potkaisi. Teräs ei antanut senttiäkään periksi. Criandice huusi turhautuneena. Hän tanssahteli kiihtyneesti, kuopi jaloillaan kuivikkeita. "Minä tapan sinut, jos sinä satutat minun ihmistäni" hän kiljui niin kovaa kuin keuhkoista lähti. Muuhun Criandice ei tällä hetkellä kyennyt, hän saattoi vain antaa perättömiä uhkauksia. Säälittävää, Criandice ajatteli kiukuissaan.

Syvällä hänen sielussaan kuitenkin pesi tunne, jolle hän ei halunnut, ei voinut, antaa valtaa. Pelko. Criandice pelkäsi, vaikka miten yritti kiistää sen itseltään. Pelkäsi, mitä hänelle tehtäisiin, jos tyttö ei enää tulisikaan. Kuka häntä hoitaisi, kuka ymmärtäisi edes hiukan? Ei kukaan! Criandice potkaisi ovea uudestaan, ihan vain purkaakseen kiukkuaan.

Olento kuunteli silmät uhkaavan avoinna ihmisen puhetta. Se ymmärsi sitä, ja kallisti päätään kissamaisesti hämillään, korviaan höristäen.
<Miksi sinä et yritä ampua minua...?>
Olento tuumi entistä enemmän hämillään ja hirnahti. Hopea? Eli siellä oli joku olento, joka - hybridin ajatusketju katkesi, kun joku karjui hänelle raivoissaan. Ääni kantoi sisältä asti menettämättä hurjistunutta nuottiaan, ja hybridi luimisti toista korvaansa.
<...Sinun ihmisesi..?>
Otus loi kummastuneen katseen punahiuksiseen naiseen ja murahti kumeasti. Se pudisti päätään ja musta harjas heilahti kaaressa. Sitten olento heittäytyi nopeasti ovea päin, jätti ihmisen omaan arvoonsa ja tunsi kuinka ovi antoi periksi.
"Missä olet?"
Olento huusi pimeään laboratoriotalliin ja kopisteli sisään varuillaan. Ties vaikka tämä olikin jonkinsortin väijytys...

May katseli huojentuneena, miten ori katosi laboratorion pimeyteen. Jostain syystä se oli päättänyt jättää hänet rauhaan - ehkä Hopea oli hirnunnallaan pelastanut hänet? Pitääkin muistaa antaa sille oikein extrapaljon herkkuja, May ajatteli ottaessaan jalat alleen. Hän juoksi laboratoriota ympäröivää korkeaa muuria kohti. Uskomatonta, että ori hyppäsi tuon yli, hän tuumasi mennessään.

Lähestyessään portinvartijan kopperoa May hidasti hölkkään. Oliko tämä oikein...? Mitä, jos hän vain antaisi orin vapauttaa Hopean...? Sitten hän tuli ajatelleeksi, että ori oli vaikuttanut äärimmäisen agressiiviselta. Mitä, jos se satuttaakin Hopeaa? Huoli Hopeasta kannusti Mayn takaisin juoksuun. Sitä paitsi, hän järkeili, ne näkevät tietokannasta, että minä astuin ulos vain hetkeä ennen oven murtoa. Jos en tee ilmoitusta, menetän työni.

Portti oli jo lähellä. "Apua!" May huusi mennessään. "Apua, pian!" Vahtituvasta ryntäsi ulos kaksi vartijaa, tainnuttavat ja tarpeen vaatiessa myös tappavat laserpistoolit käsissään. "Mitä nyt, neiti Short?" toinen kysyi. May taipui hengästyneenä kaksin verroin, nojasi polviinsa käsillään. "Laboratoriossa... sotahybridi... ori... tyyppi yksi... menee Hopean... luokse," hän sai sanottua hengenvetojen lomassa. "Äärimmäisen... agressiivinen... ori," hän jatkoi.

Vartija kalpeni. "Neiti Short, menkää autollenne ja ajakaa pois täältä niin pian kuin mahdollista. Me hälytämme lisää apua," hän sanoi. May epäröi. "Neiti Short! Menkää!" Vartija puuskahti. "Kunhan... kunhan pelastatte Hopean. Se on hyvä tamma," May sanoi lopulta ja suuntasi sitten juoksuaskelin kohti autoaan.

"Missä sinä olet?" Criandice kuuli kysymyksen, mutta vaikeni itsepäisesti. Jos kerran tunkeudut tänne, niin saatpa ainakin käyttää aikaa etsimiseeni, hän tuumasi häijysti. Tyttö ehtisi pakoon sillä välin, kun ori etsiskelisi Criandiceä. Voimakkaasta äänestä päätellen tunkeilija olisi ori, ja vieläpä pirun iso sellainen. Paljon isompi kuin Criandice.

Criandice asteli karsinansa oven viereen ja asettui makuulle. Se oli paras mahdollinen piilo näissä olosuhteissa. Häntä ei näkisi, ellei seisoisi aivan karsinan vieressä ja katsoisi suoraan alas. Tallissa oli monta karsinaa, kaikki tyhjiä; Criandice oli ainoa laatuaan.

Criandice koitti lietsoa kiukkuaan tukahduttaakseen pelon, joka yritti räpistellä pintaan kuin hukkuva lapsi. Pelko ei kuulunut niihin tunteisiin, jotka Criandice itselleen salli. Vihaa, turhautumista, kylmää välinpitämättömyyttä... mutta ei koskaan pelkoa. Minä. EN. Pelkää, hän ajatteli vihaisena sekä itselleen että orille. Ori oli kuitenkin jo yrittänyt tappaa puolustuskyvyttömän ja ystävällisen tytön, joten eikö ollut todennäköistä, että... hän yrittää murhata minutkin. Pakokauhu raastoi tietään Criandicen mieleen, ja hän sai vain vaivoin tukahdutettua sen.

Criandice makasi hiljaa jokainen lihas jännittyneenä. Odotti. Kuunteli. Tuskin uskalsi hengittääkään. Orin askeleet kaikuivat koko ajan lähempänä. Kyseessä oli taatusti jonkin sortin hybridi, ja vahva sellainen. Ori oli murtautunut aivan liian helposti läpi teräsoven. Criandice oli kiusallisen tietoinen kevyistä luistaan ja runnelluista siivistään. Jos ori oli saanut metallioven murtumaan, miten helposti hän rikkoisi Criandicen? Ja ilman siipisulkiaan Criandice ei kyennyt edes lentämään. Hänen ainoa valttikorttinsa oli viety häneltä. Katkeruus lentokyvyn riistämisestä melkein tukahdutti alleen kauhun - mutta vain melkein.

<Ei sitten, jos en kerran saa vastausta>
Ori tuumi tympääntyneenä. Se kopisteli eteenpäin täysin tietoisena siitä, että sen askeleet kaikuivat ilmeisen tyhjässä rakennuksessa.
Viimein se saapui pilttuukäytävälle, joka oli pidempi kuin se muistikaan. Olento pysähtyi ja höristeli korviaan ympäristöään tarkkaillen. Loputtomalta tuntuneen ajan jälkeen ori kopsutti hiljaa muutaman askeleen eteenpäin ja vilkaisi yhteen karsinaan. Ei mitään, ei edes kuivikkeita.
Ori kuuli huutoa pihamaalta; ihmiset olivat tulossa. Pakokauhu meinasi vallata sen kehon, ja se sai käyttää lujaa tahdonvoimaansa aika tavalla pitääkseen itsensä kurissa.
Alkoi olla kiire.
"Missä olet?"
Olento murahti hiljaisen kysymyksen. Se jäi kaikumaan ilmaan, kun ori kuuli ensimmäisten ihmisten juoksuaskeleet liian läheltä.
"Hitto."
Ori kirosi, kääntyi kannoillaan ja juoksi täyttä laukkaa ulos pihamaalle kohti aitaa.

Tyttö tuli seuraavana aamuna tavallistakin aikaisemmin. Talli tulvahti täyteen keinovaloa. Criandice räpytti ärtyneenä silmiään ja kömpi jaloilleen. Hän ravisteli itseään irrottaakseen turkkiin tarttuneet purut.

"Voi Hopea, onneksi olet kunnossa," tyttö huudahti silmin nähden helpottuneena nähdessään Criandicen. Criandicen olo oli kuitenkin läpeensä kurja. Hän oli pohtinut aamuun saakka viime yön tapahtumia, eikä ollut nukkunut sitäkään vähää, mitä yleensä.

Entä, jos se tyyppi olisikin auttanut minut pois täältä? Mutta, tuskinpa vaan... miksi joku ventovieras vaarantaisi oman nahkansa pelastaakseen Criandicen? Tyypin täytyi olla joku sekopää, yksi niistä hybrideistä, jotka tahtoivat tappaa heikompansa. Minä en ole heikko! Criandice ajatteli ja korskahti vihaisesti. Tyttö laski kätensä rauhoittavasti Criandicen lavalle. "Soo soo, tyttöseni. Ei enää mitään hätää," hän puheli ja alkoi harjata Criandiceä samalla, kun Criandice rouskutti aamupalaansa, jossa oli epätavallisen paljon porkkanaa, ja vielä omenaakin. Criandice oli lähestulkoon liikuttunut siitä, että tyttö oli ollut huolissaan hänestä. Lähestulkoon. Melkein. Tietenkään Criandiceä ei liikuttanut pätkääkään, mitä hänestä ajateltiin, mutta silti... ei. Ei saa kiintyä keneenkään, hän muistutti itseään.

May kertasi mielessään edellisen yön tapahtumia samalla, kun suki Hopeaa.

Hän oli tietenkin ajanut ylinopeudella mahdollisimman kotiinsa saakka, ja sinne päästyään lukinnut ovet ja ikkunat. Hän oli vasta silloin tajunnut, miten lähellä olikaan ollut kuolemaa. "Hopea, sinä pelastit minun henkeni," hän sanoi enemmänkin itsekseen kuin tammalle. "Kiitos." Tamman korvien asento kertoi sen kuuntelevan, ja Hopean silmissä loisti älykäs tuli. Tamma nyökäytti kaunismuotoista päätään, aivan kuin olisi todella ymmärtänyt.

Hybridiori oli tietenkin päässyt pakoon. Se oli säikähtänyt vartijoita ja rymistänyt suoraan heitä päin, kaataen molemmat ja murtaen toiselta käsivarren. Mies oli parhaillaan sairaalassa toipumassa korjausleikkauksesta. Vartijat olivat rynnineet sisään ennen apujoukkojen tuloa, mokomat sankarit - mutta toisaalta, Hopea saattaisi olla kuollut, jos he eivät olisi toimineet niin nopeasti.

May kaivoi taskustaan sokeripalan, tarjosi sitä kämmenellään Hopealle. Tamma poimi sen suuhunsa varovaisesti. Samettinen turpa vain hipaisi Mayn kättä, ja seuraavassa hetkessä Hopean kuolettavan terävät tiikerinhampaat rouskuttivat makeaa herkkua. Tamma huokaisi tyytyväisenä sokerin sulaessa suuhun.

May otti käteensä riimun, jonka oli heittänyt karsinan ovelle tullessaan sisään. Hopea painoi heti korvansa luimuun ja paljasti kunnioitettavan hammasrivistönsä. "Tiedän, ettet pidä siitä, mutta minkäs teet," May tuumasi. Hopea antoi hänen pujottaa riimun päähänsä, vaikka korvien asento kertoi, ettei se ollut lainkaan mielissään. May napsautti riimunnarun paikoilleen ja talutti Hopean kohti harjoituskenttää.

Kenttä muistutti pikemminkin häkkiä. Se oli täysin kaltereilla ympäröity, kuten Hopean pilttuukin, paljon isommassa mittakaavassa vain. Kentän ovi avautui sirukortilla, ja May asteli sisään Hopea perässään. Hän irrotti riimunnarun, ja astahti taaemmas.

Hopea aloitti heti tyypillisen höyryjenpurkusessionsa. Tamma laukkasi ensin pari kertaa kentän ympäri. May ihaili sen sulavaa askellusta, korkealla kannateltua häntää, kaulan joutsenmaista, ylvästä asentoa. Hopea oli todella kaunis, jopa siivet ja harjakset leikattuina.

Sitten Hopea alkoi pukitella, kavahti takajaloilleen, hirnui hurjistuneena. Tamma yritti jopa loikata ilmaan. Se oli surkea näky räpytellessään turhaan siipiään, jotka eivät kannattaneet sitä.

Kentän laidalle kerääntyi jo tavanomainen yleisö. "Hei Short, homma näköhään hallussa!" joku huusi. Se oli miesten lempivitsi, Short. May oli todella lyhyt, ja hänen sukunimensä oli Short, voi miten hauskaa, he he. May ei vaivautunut vastaamaan mitään, eikä irrottanut katsettaan Hopeasta. Miehet näkivät vain hullun, vimmastuneen hybridin, mutta May näki tamman, melkein tavallisen hevosen vain, jolla oli paha olla täällä.

Viime yö oli päättynyt kurjasti. Ori ei ollut lainkaan tyytyväinen omaan toimintaansa. Sen ei olisi koskaan pitänyt mennä sisälle laboratorioon, nyt ihmiset tiesivät, että se oli elossa sittenkin...mutta kumma kyllä he eivät olleet ryhtyneet ajojahtiin. Ori oli jäänyt norkoilemaan laboratorion lähelle odottamaan uutta tilaisuutta pelastaa sinne loukkuun jäänyt olento.
<Minä en voi vain antaa asian olla...>
Ori oli valvonut koko yön, eikä sitä väsyttänyt vieläkään. Se oli hiipinyt katsomaan laboratorion aidan yli, varovaisesti ja pitäen huolta siitä, ettei kukaan nähnyt sitä. Samassa se kuuli hirnuntaa.
<Koulutuskenttä.>
Olento päätteli ja ravasi vähän matkaa aidan viertä. Se pysähtyi koulutuskentän viereisen aidan taakse ja tarkasteli tilannetta aitaan haljenneesta raosta. Se näki riimua riuhtovan hybridin ja sen saman punatukkaisen naisen. Ori tunsi jälleen raivon kuohahtavan sisällään. Se kuopi etujalallaan maata ja seurasi tapahtumia kauhulla.