Pelastusoperaatio

Criandice lakkasi riehumasta. Hänen olonsa oli parempi nyt, kun hän oli saanut purkaa vähän jännitteitään. Yön aikana kangistuneet lihakset olivat taas notkeat, ja askel jousti miellyttävästi. Kun vielä joskus pääsisi vihreälle niitylle, sinisen taivaan alle tekemään tätä samaa, oi, se vasta olisi ihanaa, Criandice tuumasi ravatessaan korkein askelin tytön luokse.

Tyttö kohotti kämmenensä tervehdykseen, ja Criandice painoi turpansa tytön kämmeneen - ja veti sen samantien pois, päästäen hölmistyneen hörähdyksen. Mitä ihmettä minä oikein teen?! Tuohan oli kiintymyksen osoitus! Tyttö nauroi hyväntuulisesti. "Juuri noin sitä pitää, hieno Hopeani," hän sanoi melkein laulavalla äänellä.

Tyttö asteli hiljalleen lähemmäs, kuljetti kättään Criandicen lavalla. Criandice painoi päätään alas, katsoi tytön kasvoja. Tyttö tarttui kädellään kiinni Criandicen nyrhityn harjan tyveen, aikomuksenaan ponnistaa selkään. Ehei, ei nyt eikä koskaan, tyttö-pieni, Criandice tuumasi ja tanssahteli sulavin askelin kauemmas. Tyttö horjahti, melkein menetti tasapainonsa, kun Criandice olikin yhtäkkiä kadonnut.

Kentän laidalta kantautui naurunremakka. Criandicen hyvä tuuli katosi hetkessä. Hän painoi korvansa luimuun. Kyllä, tyttö oli naurettava luullessaan pääsevänsä Criandicen selkään - mutta hän on silti minun ihmiseni, eikä hänelle saa nauraa!

Criandice hirnahti vihaisesti, kohotti häntänsä ylös kuin (kovia kokeneen) sotalipun ja säntäsi hurjaan kiitolaukkaan. Melkein kaikki miehet kompuroivat saman tien kauemmaksi, mutta yksi jäi itsepintaisesti paikoilleen. Mies tuijotti Criandiceä suoraan silmiin, roikutti kättään rennosti häkin sisäpuolella. Minä näytän sinulle, kenelle sopii nauraa ja kenelle ei, Criandice ajatteli raivostuneena eikä hidastanut vauhtiaan lainkaan.

Miehen kasvoille nousi kauhu, kun hän tajusi, että Criandice ei aikonut luovuttaa. Criandice vastaisi haasteeseen. Criandice avasi suunsa, hampaat välkähtivät. Mies koetti vetäytyä kauemmas, mutta liian myöhään. Criandicen suu sulkeutui miehen ranteen ympärille, hampaat pureutuivat ihon läpi.

Mies seisoi aivan hievahtamatta. Hän puri huultaan, ettei olisi huutanut tuskasta, mutta ei uskaltanut liikahtaakaan, ettei Criandice purisi kättä kokonaan irti. Criandice katsoi vakaasti miehen silmiin; niissä ei ollut enää haastetta, vain pelkoa ja kipua. Criandice oli voittanut.

"Hopea! EI!" Tyttö huusi, ja pinkoi kentän poikki Criandicen suuntaan. Muut miehet tollottivat kauhuissaan ja suut ammollaan kuin vähäjärkiset. Criandice katsahti tytön suuntaan kummissaan, eikö tyttö tajunnut, että Criandice vain suojeli heidän molempien kunniaa? Eihän heille sopinut nauraa. Se oli loukkaavaa!

Tyttö oli Criandicen luona. "Hopea, päästä irti, nyt heti!" hän komensi ääni väristen. Tyttö painoi kämmenensä Criandicen rintalastalle, työnsi hiljaa mutta vaativasti. Ele oli selvä; astu taaksepäin. "Ja parasta tehdä se ILMAN hänen kämmentään," tyttö sanoi kuin olisi lukenut Criandicen ajatukset. "Sinä aiheutat vain hankaluuksia sekä minulle että itsellesi!" tyttö sanoi. Ja Criandice ymmärsi. Hän avasi suunsa. Suussa maistui miehen veri, ja maku oli kaikkea muuta kuin miellyttävä.

Mies kompuroi taaksepäin, vaikeroi. Muut syöksyivät auttamaan toveriaan. He sitoivat hänen ranteensa huivilla, joka kuului tytölle, siitä Criandice oli varma. Miehet taluttivat haavoittuneen pois ja huusivat mennessään kamalia asioita, joissa toistui yhä uudestaan ja uudestaan sana "makkaraa".

"Voi, Hopea," tyttö sanoi hiljaa ja rapsutti Criandicen otsaa. "Etkö ymmärrä, että ne tappavat sinut, jos et kesyynny?" hän kysyi. Criandice hirnahti hiljaa. Kyllä hän ymmärsi.

Criandice käänsi vasemman kylkensä tyttö kohti. Tyttö katsoi häneen hämmentyneenä. Sitten tyrmistyneenä. Ja hän nousi varovaisesti, vavisten, Criandicen korkeaan selkään.

Deidara kurkisti varovaisesti ikkunasta. Suurta ratsua näemmä koulutettiin jälleen. Deidara nuolaisi sirosti huuliaan. Ikkuna oli hiukan raollaan eikä ketään näkynyt. Deidara luikahti ikkunan raosta ja loikkasi sirosti maahan. Ulkona ensimmäistä kertaa viikkoihin. Deidara virnisti ja lähti hiipimään kohti harjoituskenttää. Hän osasi kyllä pysyä piilossa tarvittaessa.

Suuri ratsu oli näemmä sallinut pienen ihmisnaaraan nousta selkäänsä. <Kuinka yllättävää> Deidara katseli hetken parin orastavaa yhteistyötä ja piiloutui pikaisesti ruohikkoon.

May tuskin uskoi tätä todeksi. Maa näytti olevan kovin kaukana, niin paljon korkeampi Hopea oli verrattuna hevostilan tavallisiin ratsuihin.

May asetteli jalkansa varovaisesti Hopean siipien alle. Tammalla oli helppo ratsastaa ilman satulaakin, ainakin, kun se piti siipiään kylkiä vasten painettuina. Ja lentoonhan oli tällä hetkellä turha yrittää.

May tarttui varovaisesti tamman lyhyeksi leikattuun harjaan, ja antoi aivan kevyesti pohkeita. Hopea nosti heti hallitun laukan. Se kiisi kentän ympäri hetkessä, sulavin ja vaivattoman matkaavoittavin askelin. Hopea oli jopa kootussa laukassa nopeampi kuin tilan hevoset. Se oli varmasti laukkaratsujakin nopeampi.

Mayn olisi tehnyt mieli nauraa. He kiisivät jo toista kierrosta kentän ympäri. Hopea käyttäytyi kuin May olisi ollut sen selässä aina; laukkasi luontevasti, häiriintymättä, eikä koettanut heittää häntä selästään. Maysta tuntui, kuin hän olisi voittanut lotossa. Tämä oli uskomatonta. Minä ratsastan Hopealla! Tällaisella hetkellä oli helppo unohtaa vaikeudet, jotka odottivat edessäpäin.

Vaikeudet saapuivat hetkeä myöhemmin laitoksen johtajan hahmossa. ”SHORT! HETI TOIMISTOONI!” Karjaisu ravisutti kentän kaltereita. Hopea luisui pysähdyksiin, nakkeli niskojaan ärtyneesti. May liukui alas tamman selästä, ja hänen sydämensä tuntui liukuvan vielä alemmas, suoraa kyytiä maan alle.

***
May istui johtajan toimistossa. Sinne pääsi vain, jos oli saamassa ylennyksen – tai jos oli hemmetinmoisessa kusessa. May veikkasi sitä hemmetinmoista kusea. Ja oli muuten oikeassa.

”Nyt se elukka vihoviimeisen temppunsa teki,” johtaja sanoi kiukkuisesti, aivan kuin kaikki olisi Mayn syytä. ”Hopeaa ärsytettiin! Williams nauroi sille!” May puuskahti puolustaen hoidokkiaan. ”Älä nyt ole naurettava, Short. Se on eläin! Ei se tajua, jos sille nauretaan,” johtaja äyskäisi. ”Ymmärtääpäs! Hopea on todella älykäs, se ymmärtää kaiken mitä sille sanotaan!” May intti. ”Älykkyydestä en tiedä, mutta vaarallinen ainakin. Se on murjonut niin monta henkilökuntani jäsentä, että alkaa olla aika luopua leikistä,” johtaja totesi.

May ei mahtanut itselleen mitään. Hän pomppasi pystyyn. ”EI!” hän kiljahti. Johtaja katsoi häneen vihaisesti ja jotenkin julmasti. ”Saat viedä sen karsinaansa, May. Pyydän vahtituvan poikia ampumaan sen sinne aamulla,” johtaja ilmoitti. Tämä ei voi tapahtua, ei saa tapahtua, ei nyt, ei juuri kun…

”Antakaa vielä vähän aikaa! Se antoi minun jo nousta selkäänsä, se kesyyntyy kyllä!” May rukoili. Johtaja pudisti päätään. ”Ei onnistu. Olen kyllä huomannut, ettei se päästä ketään muuta lähelleenkään, sinut vain. Mitä me sellaisella sotaratsulla teemme? Lähetämmekö sinut sen kanssa sotimaan?” johtaja nauroi kuin olisi murjaissut hyvänkin vitsin. ”Antakaa minun sitten viedä se tilalle. Koulutan sen, ja siitä tulee hyvä ratsu. Ei sitä tarvitse tappaa,” May sanoi epätoivoisena. Johtaja pudisti päätään, naurahti taas. ”Ei siitä tule hyvää ratsua, Short. Se on sotahybridi. Luotu tappamaan.” Ja niin oli Hopean kohtalo päätetty.

***
May ei mahtanut itselleen mitään. Hän itki tehdessään iltatallia. Hän tarjosi Hopealle niin paljon herkkuja, että tamma varmaan lihoisi vain katselemalla niitä – mutta eipä Hopean tarkoin varjelluilla linjoilla ollut enää mitään väliä. Ja katsomaan tamma tyytyikin, se ei nimittäin koskenutkaan ruokaansa, ei vaikka May kuinka maanitteli ja tarjosi jopa sokeria, Hopean suurinta herkkua.

May laski harjan kädestään. Hopean turkki kiilteli silkkisenä, sillä May oli harjannut sen yhtä huolellisesti kuin aina. May painoi kasvonsa Hopean kaulalle, hengitti sisäänsä tamman tuoksua. Hopea tuoksuikin erilaiselle kuin tavalliset ratsut. Hopea oli erityinen, ainoa laatuaan. Melkein kuin ystävä. Mayn kyynelet jättivät tummia, märkiä läikkiä Hopean hohtavalle kaulalle. ”Hyvästi, Hopeani,” May kuiskasi.

Hän kohotti katseensa Hopean silmiin ja säikähti niissä näkyvää ilmettä. Tamman silmissä oli niille niin tyypillinen, ymmärtäväinen katse – ja jotain muutakin. Jotain tyyntä, lannistettua, aivan kuin tamma tietäisi, että tämä yö olisi sen viimeinen. Hopea ei ollut mikään luovuttaja, mutta tyhmäkään se ei ollut; aivan kuin tamma olisi tiennyt, että sillä ei ollut mitään mahdollisuutta puolustaa itseään, ei mitään mahdollisuutta päästä pakoon.

May käveli ulos karsinasta. Hän kuuli, miten Hopea asettui makuulle – arvatenkin uneksimaan viimeisiä uniaan, mistä nyt tamma sitten mahtoikaan uneksia. ”Kauniita unia, Hopeaiseni,” May sanoi ovelta, mutta ei kääntynyt katsomaan taakseen, ei vaikka olisi halunnut. Hän ei kestäisi nähdä sitä surullista katsetta Hopeansa silmissä. Ei, hän tahtoi muistaa tamman parhaimmillaan; tulisena, voittamattomana, vahvana ja kauniina, niin tulvillaan tukahdutettua elämää.

Ori oli ravannut koko päivän edestakaisin aidan takana, kummastelen ihmisten huonokuuloisuutta. Se oli jopa yrittänyt hirnahtaa kerran, mutta oli vetäissyt äänen samantien takaisin; hän ei tahtoisi riskeerata mitään.
Viimein ilta saapui. Ori vaistosi jonkin asian olevan pahasti pielessä, muttei tiennyt minkä. Se loikkasi jälleen kerran kaaressa laboratorion pihamaalle aidan yli.
<Järjettömän huonot turvatoimet...säälittävää, ihmiset, säälittävää>
Ori hörähti huvittuneena, mutta vakavoitui saman tien. Se ravasi takaisin sinne samaiselle tallirakennukselle, josta oli aiemminkin kuullut ääntä - se tamma oli varmaan viety talliin.
"Oletko sisällä?"
Ori huudahti tallin ovelta, muttei jäänyt odottamaan vastausta. Se vilkaisi ovea, jota ei oltu korjattu viime yön jälkeen ja pysähtyi äkisti.
Taas se sama nainen! Ori paljasti hampaansa, kohotti uhkaavasti häntäänsä ja kuopsaisi maata etukaviollaan.
"Minä varoitan sinua, pois tieltäni, ihminen!"
Ori karjaisi, mutta tiesi, ettei ihminen ymmärtäisi häntä. Samalla se pohti, oliko laboratoriossa mahdollisesti muitakin hybridejä.

Deidara säpsähti hereille kuullessaan huutoa tallin ovelta. Hän oli aiemmin pujahtanut talliin ja piiloutunut varusteiden joukkoon. Se kohotti varovaisesti katseensa ja kurkisteli ovelle. Valtava tumma hahmo seisoi uhkaavana pienen naisen edessä. Deidara tuhahti. <Onneksi olen yöeläin>

Hän nousi käpälilleen ja pujahti sulavasti pois varusteiden joukosta ja istuutui naisen taakse katselemaan isoa ratsua ja nuolemaan käpäläänsä. Se kohotti siniset hohtavat kissansilmänsä olentoon. "Minä olen Deidara."

May katseli jälleen saman hybridiorin hurjistuneisiin silmiin. Mayn omia silmiä kirveli itkun jäljiltä. Lisää suolaisia pisaroita tipahteli hänen poskilleen. Aina tuo vain jaksaa riehua, May ajatteli lähes välinpitämättömästi. Suru Hopean vuoksi oli vienyt hänestä mehut. Hän ei edes huomannut takanaan istuvaa kissaa. Sellaiset asiat on aika helppo jättää huomiotta, kun edessä teutaroi hurjistunut sotahybridi.

May painoi katseensa alas. "Ne aikovat tappaa Hopeani," hän sanoi orille. Orin korvat nytkähtivät aivan aavistuksen verran. May oli aina ollut hyvä kaikenkarvaisten eläinten kanssa. "Ne aikovat tappaa suloisen, kauniin Hopeani," May toisti ja kohotti yhtäkkiä katseensa orin silmiin. "Pelasta sinä Hopea, kun minä en siihen pysty," hän pyysi ja oli varma, että ori ymmärtäisi pyynnön. Mutta toteuttaisiko se sen, sitä May ei tiennyt.

Tallista kajahti Hopean hirnahdus. Äänekäs, mutta samalla niin uupunut ja masentunut. Ori käänsi katseensa äänen suuntaan, ja May lähti kävelämään rauhallisesti pois. Hän ei tiennyt, mitä Hopea oli orille sanonut, mutta tamma oli taas pelastanut hänen nahkansa.

Criandice uneksi. Hän näki usein sitä samaa, ihanaa unta.

Hän oli metsässä, tiheässä viidakossa. Vihreä hämärä hänen ympärillään oli täynnä erilaisten olentojen ääniä, ja auringonvaloa siivilöityi kultaisina säteinä suurien lehtien lomitse. Criandice laukkasi, ja tuuli piiskasi hänen harjaansa, joka ei enää ollut sidottu ja lyhyt, vaan pitkä, tuuhea ja kiiltävä. Hänen häntänsäkin oli kasvanut, ja se liehui hänen perässään.

Criandice nelisti aukealle, jolla kasvoi kukkia. Jostain kuului puron solinaa. Criandice hirnui onnellisena, ponnisti hyppyyn. Avasi siipensä. Sulat havisivat vahingoittumattomina, täysimittaisina. Ja siivet kantoivat. Hän räpäytti niitä muutaman kerran, ja kohosi vaivattomasti siniselle taivaalle, joka jatkui silminkantamattomiin, äärettömänä. Aurinko lämmitti hänen selkäänsä suloisesti, eikä missään näkynyt kaltereita, aitoja tai betonia.

Criandice säpsähti hereille. Orin ääni, ja tytön ääni. Criandice kömpi pystyyn. "Jätä minun ihmiseni rauhaan!" hän hirnui vihaisesti, mutta äänessä ei ollut niin paljon puhtia kuin ennen. Kukaan ei uskoisi näin onnettoman kuuloista olentoa mitenkään vaaralliseksi. "Anna hänen olla, kuuletko!" Criandice yritti uudestaan. "Anna... anna hänen mennä, hän ei ole ikinä tehnyt kellekään mitään pahaa," Criandice sanoi, ääni vaimeten joka tavulla. Hän oli niin väsynyt, kyllästynyt kaikkeen.

Criandice ei tahtonut kuolla, ei tietenkään, hänen sydämensä hakkasi kiihkeämmin kuin koskaan. Hän tahtoi elää. Mutta ei näin, ei kaltereiden takana. Hän tahtoi nähdä uniensa taivaan, metsän, niityn. Oikeastaan hän tahtoi vain kaiken jo loppuvan - tavalla tai toisella.

Vapaus tai kuolema, mitä väliä sillä lopulta oli? Eikö kuolemakin ollut eräänlaista vapautta? Criandicella ei ollut enää mitään hävittävää, eikä hän siksi pelännyt. Criandice tajusi, ettei hänellä koskaan ollutkaan ollut mitään hävittävää. Paitsi tyttö, minun ihmiseni. Ainoa ystäväni. Criandice tahtoi pelastaa tytön, antaa tälle aikaa paeta.

"Tule tänne, kuka oletkin," Criandice kutsui ja jäi odottamaan.

Hybridi kuunteli korvat höröllä naisen selitystä Hopeasta. Hopea oli ilmeisesti tamman nimi. Ori tunsi omituisen piston sydämensä sopukoissa - eihän hänelle ollut koskaan annettu nimeä! Ori hörähti epäuskoisena naisen sanoille. Ihminenkö muka välittäisi hybridistä? Mutta toisaalta sisältä kuuluva tamman kiljunta vain vahvisti väitettä. Samassa orin korvat tavoittivat hiljaisen, lattiatasosta kuuluvan äänen.
<Deidara...Hopea...miksei minulle annettu nimeä laboratoriossa ollessani?>
Ori mietti synkkänä ja käänsi katseensa hybridiin, joka muistutti suuresti aivan tavallista kissaa.
"Deidara."
Olento sanoi, ikään kuin maistellen nimeä.
"Onko täällä muita hybridejä sinun ja tallissa majailevan tamman lisäksi?"
Ori kysyi, mutta kuuli samassa tamman kutsuvan häntä eikä jäänyt odottamaan vastausta. Epäluuloisena se asteli rikkinäisestä ovesta sisälle, jättäen ihmisnaisen taakseen. Entä jos tämä olikin ansa? Ori vilkaisi Deidaraa syrjäsilmällä.
"Tule ihmeessä mukaan, jos tahdot."
Ori sanoi rauhallisesti ja asteli hidasta käyntiä kissamaisen sulavasti kohti pilttuita. Se kurkisti niihin järjestyksessä, mutta ne kaikki vaikuttivat tyhjiltä.
<Outoa. Kun minä olin täällä, ne olivat kaikki asutettuja.>
Olento värähti inhosta muistaessaan oman kidutuksensa ja askelsi eteenpäin. Käytävän päässä oli viimeinen pilttuu, ja ori kuuli hiljaista kahinaa. Se pysähtyi pilttuun oven eteen ja katseli sen nurkassa seisovaa lannistuneen oloista tammaa uteliaana.

Deidara seurasi varovaisesti suurta ratsua hitaasti ja varovaisesti. Se että ihminen puolusti yhtä hybridiä ei tarkoittanut etteikö hän ilmoittaisi Deidarasta muille kaltaisilleen ja sitten se olisi taas häkkiä ja sähköa mutta ei ruokaa. Deidara tuhahti. Hän inhosi sähköä. Se sai hänen turkkinsa kipinöimään päiviksi eteenpäin. Häkki oli kuitenkin sähköäkin pahempi. Sieltä ei päässyt millään pois muuten kuin tottelemalla. Deidara ei pitänyt tottelemisesta. Totteleminen tarkoitti murhaa.

Deidara istuutui orin jalkoihin. "Aiotko viedä hänet pois Isoveli?" Deidara virnisti ja vilkaisi oria silmäkulmastaan. Deidara ei ollut aiemmin nähnyt tätä hybridiä. <Varmaan karannut joskus aiemmin.> Deidara venytteli selkäänsä ja raapi tallin kovaa betonilattiaa kynsillään.

Criandice heilautti päänsä pystyyn kohentaen ryhtiään, ja vanha ärtymys teki taas tuloaan. Että ei saanut viimeistä yötäänkään viettää rauhassa. Criandicen silmiin tuikahti takaisin niille ominainen eloisa kiilto, ja hän näytti silmin nähden pirteämmältä, joskin myös hieman maaniselta - sellaista se kuoleman uhka voi teettää. Jos tämä yö kerran olisi hänen viimeisensä, hän voisi yhtä hyvin tehdä siitä hieman kiinnostavamman. Hän ehtisi kyllä mököttää sitten kun oli kuollut.

Hän oli myös utelias. Criandice ei ollut ikinä nähnyt ketään, joka muistuttaisi edes etäisesti häntä itseään. Ja siinä ori nyt seisoi hänen karsinansa edessä, turkki hohtavana kuin musta silkki, pörröinen pantterin häntä hiljalleen heiluen. Ja vaikka heissä kahdessa oli eri eläinten geenejä, heissä oli molemmissa puolet samaa, sen Criandice tiesi heti. Tämä ori oli tavallaan... minun lajitoverini. Jokin katalan lämmin, miellyttävä tunne uhkasi livahtaa Criandicen sieluun, ja tamma ravisti hieman päätään koittaen karkoittaa sen.

Ori oli paljon korkeampi ja rotevampi kuin Criandice, aivan kuten hän olikin arvannut pelkästään sen äänen perusteella. Hänellä oli tarkat korvat. Orin silmät olivat miltei samanväriset kuin Criandicen - ne olivat kauniit silmät, vaikka tässä saattoi olla mukana aavistus itsekehua.

Criandice asteli oria kohti tanssahdellen hieman, nakkeli jopa vähän niskojaan ihan vain shown vuoksi. Häntä kismitti, kun lyhyt, paikoilleen nauhoitettu harja ei heilahdellut tyrmäävästi, mutta ainakin hänen tuuheat otsaharjaksensa tekivät niin. Criandice saattoi olla aivan pikkiriikkisen turhamainen, mutta sitä hän ei itselleen myöntänyt, eikä taatusti kellekään muullekaan.

"Minut tapetaan aamulla," Criandice totesi orille ja tarkkaili sen reaktiota. Criandicen äänessä ei ollut tippaakaan itsesääliä, eikä hän kerjännyt oriltakaan myötätuntoa. Criandice tuijotti suoraan orin silmiin, jotka sijaitsivat harmittavan ylhäällä maan tasosta; Criandice joutui ensikertaa elämässään katsomaan jotakuta yläviistoon. Criandice oli juuri heittänyt orille haasteen. Minut tapetaan - mitäs aiot asialle tehdä?!

Jälkimietteenä hän lisäsi vielä: "Ai niin. Olet jo kahdesti uhkaillut minun ihmistäni. Lopeta se, tai tulen taatusti vainoamaan sinua, kunhan olen vainaa."

Ori katsahti Deidaraa kulmaansa kohottaen. Isoveli? Se tuhahti hiljaa ja jätti vastaamatta, koska sen mielestä tamman vapauttamisaikeet olivat itsestäänselviä. Tai ainakin sille itselleen ne olivat.
<Itsepäinen tapaus, ilmeisesti, tuo tamma...ja Deidara vaikuttaa mielenkiintoiselta.>
Ori tuumasi ja tarkkaili tammaa pää kallellaan.
"Tiedän että sinut aiotaan tappaa. Nainen kertoi minulle siitä."
Se totesi lyhyesti täysin värittömällä äänellä ja seisoi hetken aikaa paikoillaan vain katsellen tammaa utelias pilke silmissään jättäen tämän kommentit ihmisestä täysin omaan arvoonsa.
<Tamma on varmaan menettänyt järkensä. Ei kukaan hybridi voi oikeasti pitää ihmisistä, eikä kukaan ihminen välitä hybrideistä, paitsi jos he hyötyvät meistä.>
Hybridi mietti ja hirnahti hiljaa.
"Siirry kauemmas ovesta."
Ori käski ja odotti hetken aikaa. Sitten, katsomatta edes oliko tamma oikeasti peruuttanut kauemmas, se kääntyi ympäri ja potkaisi takajaloillaan ovea. Ovi halkesi keskeltä kahtia rymähdyksen saattelemana ja toinen puoli jäi roikkumaan surkeana yhden saranan varassa. Pölyn laskeuduttua ori heilautti harjaansa ja katsoi tammaa kiinteästi.
"Minä menen nyt. Sinulla on mahdollisuus seurata minua ja jäädä henkiin. Toinen vaihtoehtosi on kuolla täällä, näkemättä koskaan taivasta ja ruohoa."
Musta olento selitti tummansävyisellä äänellä ja kohotti päätään haastavasti. Se vilkaisi kissahybridiin.
"Deidara, tuletko mukaan? Voit ratsastaa selässäni jonkin matkaa."
Ori sanoi ja laski pitkän häntänsä alas, jotta Deidara pääsisi kiipeämään sitä pitkin orin selkään.

Deidara katsahti oriin hymyillen. Ulos pääseminen houkutti. "Tahtoisin kovasti." Vapaus kuulosti kovin houkuttelevalta. Hän ei ollut ikinä nähnyt maailmaa muurien ulkopuolella. "Haluaisin kuitenkin varmistaa etteivät ihmiset luo muita kaltaisiani. He käyttävät meitä väärin."

"Minä menen nyt. Sinulla on mahdollisuus seurata minua ja jäädä henkiin. Toinen vaihtoehtosi on kuolla täällä, näkemättä koskaan taivasta ja ruohoa." Ja ori oli katsonut Criandicea silmiin. Sitä ei ollut kukaan uskaltanut ikinä tehdä - paitsi ehkä tyttö, ja hänkin vain, kun Criandice oli hyvällä tuulella. Criandice tunsi tuskaisan piston sydämessään luopuessaan jostain, jonka ei ollut edes tajunnut kuuluvan itselleen; tytön ystävyydestä.

Criandice riuhtoi suruisat ajatuksensa pois tytön luota ja keskittyi. Ori oli esittänyt hänelle haasteen. HÄNELLE. Sitäkään ei kukaan ollut ikinä tehnyt. Tämähän on pöyristyttävää. Criandicelle alkoi valjeta, että ulkomaailmassa saattaisi olla enemmänkin tällaisia yllätyksiä, enemmänkin sellaisia jotka eivät pelänneet häntä. Minulla on paljon opittavaa, Criandice tuumi. Eikä ketään opettamassa. No, olen iso tyttö, pärjään itsekin. Criandice melkein uskoi väitteeseensä.

Pelkuriksi häntä ei ainakaan pääsisi syyttämään. Haaste hyväksytty, Criandice ajatteli teräksisesti ja asteli ulos pilttuustaan. Ori ja kissa olivat jo ehtineet tallin ovelle saakka. Criandice liikautti siipiään ärtyneesti, kahden vaiheilla. Sulkien vieno havina sai orin katsahtamaan taakseen. Pitäisikö Criandicen lyöttäytyä näiden kahden matkaan, vai koettaa tulla toimeen omillaan? Minä en tiedä mitään maailmasta muurien ulkopuolella. En yhtään mitään. Ja se tuskin on samanlainen kuin unissani, Criandice ajatteli.

Criandice nosti kootun laukan. Hän nelisti orin ohitse ja heilautti ohimennessään häntänsä korkealle. Pehmeät, lyhyet harjakset läiskähtivät orin naamaan. Se oli tietenkin vahinko. Criandicen olisi tehnyt mieli nauraa, tanssia, huutaa jännityksestä. Melkein, MELKEIN vapaa! Ihan pian, pian! Pitäisi vain loikata muurin ylitse ja kadota ikiajoiksi, kadota... siihen unieni viidakkoon.

Criandice ei enää mahtanut itselleen mitään. Hän hirnahti ilosta, mutta tukahtuneesti, koettaen vaimentaa kaikuvaa ääntään. Hän tanssahteli, heitteli päätään taakse, kavahti takajaloilleen. Pyörähteli täydellisiä piruetteja, jotka olisivat saaneet kenet tahansa kouluratsastustuomarin huokaamaan ihastuksesta.

Ja niin, yhtäkkiä, jo kertaalleen nirhattu toivo palasi henkiin Criandicen mielessä. Näytti siltä, että toivo, kuten Criandicen pahoinpidellyt siivetkin, kykeni aikanaan kasvattamaan itselleen uudet sulat.

Ori hymähti melkeinpä lempeästi, kun Deidara selitti aikeistaan.
"Voit varmistaa sen myös laboratorion ulkopuolelta käsin."
Se tokaisi ja alkoi astella kohti tallirakennuksen ovea. Tyytyväisenä ori huomasi, että tamma seurasi...mutta samassa hetkessä se saikin häntäjouhista naamaansa.
<Perhanan tamma.>
Ori ajatteli ja murahti ärtyneesti, eteenpäin askeltaen. Ori katseli tamman iloista käytöstä.
"Ilmeisesti vapaus kelpaa."
Se tokaisi silmät ilkikurisesti tuikkien mustan otsaharjan takaa. Hybridi tallusti tamman vierelle ja hörähti.
"Ulkomaailmakin on vaarallinen paikka. Elämä on kovaa, eikä ruokaa ole aina. Monet pedot vaanivat tuon muurin toisella puolen."
Se varoitti vakavana ja katsoi toista hybridiä suoraan silmiin. Sitten se vilkaisi Deidaraan.
"Haluatko tulla mukaan?"
Ori kysyi vielä viimeisen kerran, pysähtyi betonimuurin eteen ja heilautti komeaa harjastaan.

"Totta mooses Isoveli." Deidara virnisti ja loikkasi keveästi orin selkään. Karannutta elukkaa ei voinut monistaa. Deidara kohotti häntänsä tyylikkääseen kaareen ja nuuski tuulta. <Tuoksuu seikkailulta>