Pelastusoperaatio

Criandice avasi siipensä. Leikatut sulat eivät levittäytyneet siksi kauniiksi viuhkaksi, jonka Criandicen siipien pitäisi muodostaa. Ciandice korskahti vihaisesti. Ori katsahti häneen päin, ja sen silmissä välähti raivoisa katse, kun se huomasi Criandicen siipien surkean tilan.

Criandice laskosti siipensä tiukasti kylkiä vasten ja silmäili muuria. Se oli vähintään kolme ja puoli metriä korkea, siis ainakin metrin korkeampi kuin Criandice itse. Criandice nuuhki tuulta sieraimet väristen, kohotti turpaansa tavoittaakseen vapauden tuoksun. Toistaiseksi haiskahti vain ummehtunut, pakokaasujen ja kuumuuden kyllästämä kaupunki-ilma. Criandice aivasti. "Yök," hän totesi.

Criandice astahti muutaman askeleen taaksepäin ja silmäili muuria murhaavasti, kuin se olisi hänen inhotuin vihollisensa. Ja eikös se tavallaan ollutkin? Muuri oli vain uusi haaste, ja Criandice ei ollut vielä tarpeeksi viisas kieltäytyäkseen mistään haasteesta. Siihen(kin) hän oli liian ylpeä.

Criandice säntäsi laukkaan, ja tällä kertaa siinä ei ollut mitään koottua. Se oli villiä, takovaa, päätä huimaavaa kiitolaukkaa. Yhä kovempaa, kovempaa, nopeammin, nopeammin. Criandicen kaviot hakkasivat maata. Criandice kuvitteli tuntevansa kissan ja orin katseet itsessään, kun hän ponnisti epätoivoiselta näyttävään hyppyyn. Criandice puristi siipiään tiukasti itseään vasten, vaikka vaistot kehottivat häntä avaamaan ne, lentämään tiehensä. Sori, vaistokulta, ei onnistu.

Kaikki tuntui etenevän kuin hidastetussa filmissä - siltä se aina Criandicestä tuntui, kun hän lensi. Tietenkään hän ei nyt lentänyt, mutta silti hänen mielessään ja silmissään napsahti päälle lintumainen asetus. Ohuet, kalvomaiset vilkkuluomet liukuivat kiinni ja auki, kiinni ja auki salaman nopeasti. Ilmavirta ei tuntunut silmissä lainkaan, vaikka samainen tuulahdus oli heittänyt Criandicen otsatukan taakse ja pelmutti hänen häntäänsä.

Criandice avasi siipiään, aivan vähän. Hän ei voinut lentää, mutta ohjata hän saattoi. Criandicen vartalo kääntyi ilmassa sulavasti sivuttain ja hän laskeutui muurin kapealle harjalle poikittain. Kavioista kuului vain vaimea kipsahdus, ja niin Criandice seisoi muurilla, loi katseensa alhaalla seisoskelevaan oriin, haastaen taas. Et pysty samaan, sillä sinä et ole lintu, Criandice ajatteli ylpeästi. Hänen silmänsä kuitenkin tuikkivat, hymyilivät orille kiusaavasti, mutta ystävällisesti.

Ori väläytti pikaisen hymyn itsekseen, kun Deidara kiipesi hänen selkäänsä.
<Ja minä kun kuvittelin, että laboratorioreissu olisi hyödytön...>
Hybridi tanssahteli hieman paikoillaan katsoessaan tamman hyppyä ja taidokasta ilmalentoa. Ori oli selkeästi hämmentynyt, sillä vaikka tamman siipisulkia oli selkeästi katkottu, se pystyi silti liitämään sulokkaasti kuin kotka konsanaan. Tai ei kotka. Joutsen. Tai jokin muu iso valkea lintu, oliko niitä edes paljoa? Orin mietteet katkesivat, kun tamma tuijotteli haastavasti muurin harjalta.
"Pidä tiukasti kiinni."
Ori tokaisi Deidaralle ja ravasi melko kauaksi muurista. Se heilautti päätään, korskahti hiljaa ja aloitti kiivaan ravin kaviot kopsuen. Se kiihtyi nopeasti tasaiseksi laukaksi, ja ori ponnisti hyppyyn juuri ennen betonimuuria.
Ori liiti muurin yli harja hulmuten ja loi voitonriemuisen katseen tammaan.
<Kuka nyt nauraa?>

Hyppy oli järisyttävä. "Kätevää Isoveli." suoristellen pörhistyneitä niskakarvojaan. Ulkomaailma näytti valtaisalta ja hyvin erilaiselta. Deidara kääntyi katsomaan laboratoriota. "Noin valtaisassa paikassa on muitakin. Käytäviä on tuhottomasti ja seinien läpi kuuluu huutoja.." Deidara huokaisi. Ihmiset olivat niin lapsellisia. Niin julmia.

Deidara vilkaisi valkoisena hohtelevaa tammaa. "Jos viitsisit tulla alas ennen kuin ihmiset huomaavat sinut. Ei olisi kiva jäädä kiinni tässä vaiheessa vai mitä Siskokulta?"

Criandice nauroi ja heilautti päätään taakse. Ele oli hänelle hyvin tyypillinen; ennen se oli saanut hänen harjansa liikahtelemaan kauniisti. Mutta sitten ne veivät häneltä pois kaiken, mikä hänessä oli villiä. Kurittomana liehuvat häntä ja harja, kapinallista pakoa enteilevät silkoiset siipisulat. Katkottu. Se oli kova kolaus Criandicen ylpeydelle.

Criandice hypähti sirosti alas muurilta, ja laskeutui lähes äänettömästi asvaltille. Vihdoinkin vapaa.

Criandice katseli ympärilleen. Maailma ei näyttänyt sen kauniimmalta kuin laboratorio. Kaikki oli tehty kivestä. Kivettyjä katuja, taivaisiin kurkottelevia betonikolosseja, peltisiä autonrämiä. Kaikki oli myös paljon likaisempaa kuin laboratoriossa, suodattamaton ilma saastaisen hajuista. Criandice nyrpisti turpaansa ja puhahteli.

Criandice vilkaisi epävarmana oriin. Mitä hänen pitäisi tehdä? Hänellä ei ollut hajuakaan, minne mennä, miten tulla toimeen. Criandicen hevosen vaistot sanoivat, että ori oli häntä vanhempi ja kokeneempi, ja siksi se olisi oikeutettu johtamaan heidän omituista pikkulaumaansa. Criandice tuhahteli vaistoilleen. Hänhän ei johtajaa tarvitsisi, kukaan ei saisi enää ikinä määräillä häntä. Silti, jokin hyyyvin pieni osa Criandicestä toivoi, että ori pyytäisi häntä mukaansa. Että ori pitäisi häntä kauniina ja ihanana ja... hetkonen. En minä noin ajatellut. Mikä ihme minua oikein vaivaa?!

Criandice ravisti päätään. "Nämä... pakokaasut," hän henkäisi. "Saavat minut ihan pyörälle päästäni."

Ori katseli, kuinka tamma laskeutui rauhallisesti alas muurin harjalta ja soi tälle hyväksyvän katseen. Olento loi molempiin hybrideihin rauhoittavan katseen.
"Minä suuntaan pois täältä, kohti villiä luontoa."
Ori sanoi ja vilkaisi kaukaisuuteen kaivaten laukkaa kauniilla savannilla ja lepohetkiä vesiputouksen luolien kätköissä. Se oli viettänyt liikaa aikaa kaupungin lähellä ja tunsi olonsa jollain tasolla saastuneeksi, aivan kuin pakokaasut olisivat pinttyneet sen karvaan.
"Jos teistä tuntuu, ettette pärjää omillanne, voitte liittyä seuraani."
Hybridi tarkasteli kahta muuta arvioiden. Tamma ainakin näytti halukkaalta tulemaan mukaan, mutta silti ori aisti tässä uppiniskaisuutta.
"Tamma, onko sinulla nimeä? Ihmisolento kutsui sinua Hopeaksi."
Ori kysyi yllättäen, hivenen katkerana siitä, ettei hänellä ollut nimeä. Mutta toisaalta, ei hän kai nimeä tarvinnutkaan.
Kevyt tuuli tarttui orin harjaan ja pörrötti sitä.

Deidara käpertyi orin selkään ja alkoi kehrätä. Tuuli toi savannin tuoksuja sen herkkään nenään. Kaupunkiei kiinnostanut sitä. Se oli liian meluisa. "Tulen mukaasi Isoveli. Täällä on liikaa meteliä." Deidara avasi siniset silmänsä ja katseli tammaa. Toivottavasti sekin tulisi mukaan.

//Minulla oli lupa hieman automovettaa Straendaria.//

---

Hopea. Vanha, tuttu hellittelynimi toi mieleen tytön. Pähkinänruskeat silmät, jotka katsoivat luottavaisesti vihreisiin silmiin.

Criandice hymähti. "Niin, ihmiseni kutsui minua Hopeaksi. Saatte käyttää samaa lempinimeä, jos tahdotte. Oikeastaan nimeni on kyllä Criandice," hän sanoi verkalleen. Ori näytti hämmästyneeltä. "Criandice? Miten ihmeessä voit olla Criandice? Ihminen sanoi sinua Hopeaksi, joten nimesi täytyy olla siis Hopea...? Selitä."

Criandice havisutti siipiään, ja ele muistutti olankohautusta. Criandicellä oli tapana osoittaa tunnetilojaan myös siipien avulla. "Minulla on koko elämäni ajan ollut aikaa pohtia asioita. Loputtomia öitä yksin pimeässä tallissa. Ei koskaan lajitoverien seuraa, ei koskaan... äitiä... nimeämään minua. Niinpä minä mietin, pyörittelin sanoja päässäni ja lopulta keksin itselleni nimen Criandice," hän selitti. "Minusta se on hyvä nimi," hän lisäsi hilpeästi.

"Jos se kerran toimii noin, niin kehittelepä nimi minullekin." Ori naurahti synkästi ja katseli Criandiceä haastavasti. Criandice nyökkäsi lyhyesti.

Hänen silmiinsä tuli utuinen, hopeaan vivahtava katse, kun ohuet vilkkuluomet liukuivat hänen silmiensä peitoksi. Vilkkuluomet eivät estäneet Criandicea näkemästä (juostessaan tai lentäessään oikein lujaa ne olivat koko ajan kiinni ja hän näki silti erittäin hyvin), mutta ne jotenkin auttoivat keskittymään, sulkivat muun maailman kauemmas ja antoivat Criandicelle omaa tilaa. Criandice ei tiennyt, miten aavemmaiselta näytti seistessään hievahtamatta, hopeiset kalvot liikkumattomilla silmillään. Hän ei edes huomannut orin kiinteää, odottavaa tuijotusta.

Hmm... ori. Musta. Suuri. Vaarallinen. Sanat kieppuivat Criandicen varsin luovassa mielessä. Voimakas. Ihan kuin myrskytuuli. Myrsky... ihmisten kielellä* storm... Storm... Straendar.

Vilkkuluomet liukuivat syrjäänja Criandicen katse kirkastui. Criandice huokaisi raukeasti. "Straendar," hän sanoi sointuvalla äänellä, haaveksuen, kohdistamatta vieläkään katsettaan mihinkään.

(*Ihmisten kielellä viittaan englantiin, joka on toistaiseksi ainoa ihmisten kieli, jonka olemassa olosta Criandice tietää. Laboratoriossa puhutaan englantia, ja se on May Shortin äidinkieli.)

"Straendar."
Ori kallisti päätään, siristi silmiään kissamaisesti ja hymähti hiljaa. Nimi kalskahti komealta ja voimakkaalta. Kyyyllä, ori voisi hyvinkin ajatella itseään kutsuttavan Straendariksi. Itse asiassa ori oli aina ajatellut itseään muodossa 'se'. Nyt sille juolahti mieleen, että ehkäpä se olisikin Straendar, hän, persoona.
"Kiitos, se on mukava nimi."
Ori soi Criandicelle lämpimän hymyn, joka kesti vain sekunnin sadasosan ajan, mutta silti, se oli hymy. Valloittava, pehmeä ja ystävällinen hymy. Ori ei olisi enää FH-1 sarjaa 300, vaan oma itsensä, Straendar. Ori piti ajatuksesta.
"Kutsukaa minua Straendariksi vastedes."
Ori hirnahti jopa iloisena.
"Tulkaa, lähdetään mukavammille seuduille."
Straendar sanoi ja rynnisti lennokkaaseen raviin. Criandice ravasi hänen rinnallaan ja Deidara pysyi täydellisessä tasapainossa hänen selässään. Straendar antoi tuulen hulmuta harjassaan. Vapaus.

//Kaikki kolme hahmoa, Deidara, Criandice ja Straendar ovat nyt OFF. Minulla oli lupa automovettaa molempia.//

May raahusti aamulla töihin silmät punaisina ja turvonneina. Hän oli vollottanut myöhään yöhön ja nähnyt lopun yöstä painajaisia, joissa Hopean kaula katkaistiin kirveellä. Hopean loppu oli oikeasti tietysti täysin siisti - vain yksi pamaus laseraseesta, eikä tamma tuntisi mitään saatika vuotaisi verta - mutta se oli Mayn mielestä aika laiha lohtu. Hänellä oli jo nyt ikävä omapäistä hybriditammaansa.

Hänelle oli ilmoitettu, että hän saisi osastonsiirron. Hänen uusi toimenkuvansa käsittäisi hiiren ja myyrän geeneistä luotujen hybridien tarkkailua. Ne olivat kuulemma erinomaisia syöpätutkimuksissa. Hienoa, May ajatteli kitkerästi. Saan katsella päivät pitkät, miten hiirimyyrät kuolevat syöpään. Miten ihastuttavaa.

Laboratoriolla Mayta kuitenkin odotti kaksi yllätystä; toinen mukava, toinen ikävä.

Ensimmäinen, mukava yllätys tuli vartijan mukana. "Huomenta, neiti Short," mies toivotti ystävällisesti, luoden myötätuntoisen silmäyksen Mayn verestäviin silmiin. May tyytyi mutisemaan huomenen ja nyökkäämään. "Tulisitteko hetkeksi tänne?" vartija kysyi viitaten vahtikoppiin. May katsahti häneen kummastuneena, mutta seurasi. Hänellä ei ollut mikään kiirus kuolevien hiirimyyrien luokse.

Vartija istahti tietokoneen ääreen ja avasi tiedoston, jossa oli viime yön valvontakameramateriaali. "Voi ei," May parahti, "Minä en todellakaan tahdo nähdä, kuka Hopean tappoi ja miten!" Vartija nauroi, pudisteli päätään. "Neiti Short, ei sitä saatu hengiltä," hän sanoi vakavoituen. "Ei... saatu?" May kysyi kauhuissaan. "Tarkoitatko, että sitä ammuttiin ja ammuttiin ja se kituu vieläkin?!" Vartija pudisti taas päätään. "Ei. Ajattelin, että tahdot nähdä tämän omin silmin." Hän napsautti nauhoitteen käyntiin.

Talli hohti aavemaisen vihreänä, sillä kamera oli pimeäasetuksella. May näki Hopean lannistuneen hahmon. Tamma riiputti päätään ja nojasi karsinansa takaseinään. Sitten sisään asteli iso hybridiori - May tunnisti sen heti samaksi, joka oli jo kahdesti meinannut listiä hänet. Ori käveli Hopean karsinalle. Näytti siltä, kuin otukset olisivat keskustelleet. Hopea siirtyi kauemmas ovesta, ja ori potkaisi sen säpäleiksi. Lopuksi näkyi, miten Hopea, ori ja jokin pieni hahmo orin selässä katosivat tallista.

Vartija vaihtoi kuvakulmaa. "Tämä on pihalta," hän sanoi. Ori, tamma ja pieni salamatkustaja seisoivat pihalla. Nyt Hopea riehui riemastuneena. Ja - May ei ollut uskoa silmiään - Hopea loikkasi sulavasti, kääntyi ilmassa leikiten ja laskeutui kapean muurin päälle poikittain. Uskomatonta, että se pystyy tuohon ilman siipisulkiaan. Tamma oli paljon taitavampi, kuin kukaan oli aavistanutkaan. Tamma katsoi, miten ori loikkasi muurin ylitse. Hopea seisoi vielä hetken muurilla, katsellen ulkopuolelle, varmaankin oria. Sitten tamma katosi näkyvistä, taakseen katsomatta.

Hopea... on elossa. Ja vapaa, May ajatteli onnellisena. Hän lähetti ajatuksissaan lämpimät kiitokset orille, joka näemmä toteutti hänen pyyntönsä ja vei Hopean mennessään. May oli yhä vakuuttuneempi, että hybridihevoset todella ymmärsivät ihmisten puhetta.

May kipitti kevein askelin kohti hiirimyyräosastoa. Hopea elää, Hopea elää. Minun pieni... tai no, suuri tammani elää. May ei ollut mitenkään lyyrinen, mutta hänestä tuntui, että hän saattaisi hyvinkin sepittää tästä aiheesta laulun.

***

Seuraava, ikävä yllätys tuli pian. May löysi itsensä jälleen kerran johtajan toimistosta. Johtaja näytti hänelle samoja nauhoja, kuin vartija hetkeä aikaisemmin. Yhdessä kameran kuvassa näkyi, miten May puhui mustalle orille ja käveli sitten pois. "Selitä, Short," johtaja sanoi ja naputti ruutua. "Hybridiori uhkasi minua, puhelin sille rauhoittaakseni sen, ja kun se kiinnostui Hopeasta minun sijaani katsoin aiheelliseksi paeta," May sanoi. "Etkä kuitenkaan katsonut aiheelliseksi ilmoittaa vartijoille tunkeilijasta talleilla?" johtaja kysäisi jäätävästi. May nielaisi. "Minä, tuota, olin niin järkyttynyt. Kun tiesin, että Hopea aiotaan lopettaa," hän sai änkytettyä. "Minä... en tajunnut." Johtaja tuhahti.

Hän naputti uudestaan ruutua, jossa May suuntasi ripein askelin autolleen. "Tämä," johtaja puhisi, "voisi tietää potkuja sinulle. Me kuitenkin tarvitsemme sinua vielä, joten saat pitää työsi yhdellä ehdolla." May nyökkäsi kohteliaasti. "Autat meitä nappaamaan tuon elukan, elävänä tai kuolleena. Olet ainut, joka tuntee sen tavat. Jos hommat sujuvat hyvin, saat pitää työsi." May nyökkäsi taas. "Hyvä on." Hän pohti jo kuitenkin kuumeisesti, miten voisi estää Hopean vangitsemisen. Hänen mielestään Hopea ansaitsi vapautensa.

***
Laboratoriolla kerättiin ennätysnopeasti kasaan muutama karanneiden hybridien vangitsemiseen ja lopettamiseen erikoistunut mies, pari jokapaikan höylää jotka tunsivat savannin eläimineen, läjä muonaa, aseita ja muita varusteita - ja yksi May Short. Loistavaa. Taas porukan ainoa nainen - ja ainoa täysijärkinen, May tuumi.

He ahtautuivat muutamaan jeeppiin ja lähtivät ajamaan kohti savannia. "Sinne ne aina pyrkivät," oli eräs mies tuuminut tärkeillen ja kiillottanut laserasettaan hellän rakastavasti.

May katseli ohitse vilistäviä maisemia ja toivoi, että Hopea olisi kyllin älykäs pysyäkseen piilossa. Mitähän tästäkin vielä tulee.
//May Short on OFF tästä topikista.//